(Hurjaa on tämä vauva-arki, kun omaa aikaa ei ole yhtään! En pääse rauhassa edes vessassa käymään, kun puolessa välissä jo alkaa huuto :o Iskä kantaa mulle kaikki ruuat sohvalle, jotka syön lähes poikkeuksetta makuuasennossa tissi vauvan suussa. Mutta kai se tästä pikkuhiljaa helpottaa! Isi antaa nyt pumpattua rintamaitoa ruiskulla vauvalle, niin yritän edes vähän saada tätä synnytyskertomusta alkuun.)
Kuten arvelinkin synnytys ei käynnistynyt itsestään, vaan käynnistykseen asti siinä sitten kärvisteltiin. 14.9. käytiin yliaikaiskontrollissa, jossa kaiken todettiin olevan hyvin. Sisätutkimus oli arvatenkin todella kivulias! Lääkäri pyöritteli sormellaan sikiökalvon irti kohdunsuulta. Korkeasta kipukynnyksestäni huolimatta, yllätyin kivun lujuutta niin paljon, että itkeä tihrustin vielä hyvän aikaa sisätutkimuksen jälkeenkin. Eihän minuun enää sattunut, mutta se kipu vain säikäytti. Miltä synnytys tuntuisi, jos sisätutkimus jo sattui noin paljon :o Positiivista oli kuitenkin, että olin kaksi senttiä auki, vaikka en ollut yhtään supistusta tuntenut koko raskausaikana. Jotain oli siis kuitenkin tapahtunut. Sain käynnistysajan sitten kahden päivän päähän, tasan viikolle 42.
16.9.2015
Klo 8.20:
Saavuimme kätilöopistolle noin 5 minuuttia myöhässä ikuisen parkkipaikkaongelman vuoksi. Mutta eipä hätää, ei ne aloita synnytystä ilman meitä ;) Auto jäi kauas ja kävely kesti yllättävän pitkään. Matkalla ehdin taas naureskella, että ei kukaan varmaan uskoisi, että tässä mennään jo 2 viikkoa yli lasketunajan. Olin kuitenkin vielä niin hyvävointinen.
Kätilön tullessa paikalle hän ensimmäisenä kysyi haluaisinko syödä aamupalaa. Huomaavaista sinänsä, mutta en minä sinne syömään tullut vaan synnyttämään! Kätilö esitteli meille vähän paikkoja, mistä löytyy vessat, suihkut, puhtaita vaatteita jne. Aika pian vaihdoin sairaalavaatteet päälleni ja minut laitettiin käyrille. Sitten vain odoteltiin lääkäriä.
(Tässä vaiheessa iskä on pyörittänyt pesukoneen linkousohjelmaa jo kolme kertaa pitääkseen vauvan tyytyväisenä. Mutta nyt tarvitaan jo tissiä -->)
Klo 9.20
Lääkäri tuli vihdoin. Hän laittoi vauvan päähän pinnin, jonka avulla vauvan sykettä voidaan seurata jatkuvasti, kun olen huoneessa. Jollain lailla tämä "pinni" pyöräytettiin kiinni ihon alle, josta vieläkin on merkkinä rupi päässä. Ajatuksena tuntuu hurjalta, mutta ei se kuulemma syvälle mene. Pinnin laiton yhteydessä samalla puhkeaa myös sikiökalvo, eli kalvot puhkaistiin tässä vaiheessa.
Klo 9.55
Ensimmäinen supistus. Olin iloinen, että supistukset alkoivat tulla heti säännöllisesti ilman muita apuja. Eli synnytystä ei tarvinnut kalvojen puhkaisua enempää enää käynnistellä. Tässä vaiheessa otin 1 mg paracetamolia ja menin kätilön suosituksesta lämpimään suihkuun kärvistelemään jatkuvasti kovenevien supistusten kanssa. (Jahas nyt on taas mentävä -->) Suihkussa sain kulutettua jopa 50 min, kunnes supistukset alkoivat tulla niin tiheästi ja kivuliaina, etten uskonut enää kohta pääseväni suihkusta omin avuin pois. Vaatteiden pukeminen oli hidasta, kun supistuksia tuli niin tiheästi, että ehdin aina yhden tai kaksi vaatekappaletta laittaa päälle.
(Yyh, olin unohtanut tallentaa ja puolet tekstistä oli kadonnut...)
Noin klo 12
Kätilö teki sisätutkimuksen ja tarkisti tilanteen. Olin harmillisesti vasta 3 cm auki. Tässä vaiheessa oli alunperin tarkoitus jo siirtyä synnytyssaliin, mutta kätilö ehdotti, että kokeilisin vielä pärjätä kipupiikin ja lämpöpussien avulla. Kipupiikki vaikutti suhteellisen nopeasti ja tasoitti vähän supistusten kovinta kärkeä. Mieheni hieroi lämpöpussilla selkääni aina supistusten aikana ja itse yritin hengittää mahdollisimman tasaisesti ja hoin matalaa a-vokaalia uloshengityksen yhteydessä. Olin jostain lukenut sen auttavan, ehkä se vähän auttoikin.
Supistusten välissä minulle tuli aivan käsittämättömän hyvä ja onnellinen fiilis! Tuntui niin levolliselta, että olisin voinut nukahtaa. Kätilö olikin sanonut, että kipupiikki "voi nousta päähän", luultavasti siitä olikin kyse. Yritin myös vähän syödä lounasta, mutta se oli hyvin hidasta, koska supistuksia tuli edelleen hyvin tiheästi.
Noin klo 15
Kipupiikin vaikutus alkoi hälvetä ja soitimme kätilön paikalle. Hän sanoi, että voisimmekin alkaa siirtyä synnytyssalin puolelle. Sain pyörätuolikyydin, koska en osannut sanoa, pystynkö itse sinne kävelemään. Synnytyssalissa meitä oli vastassa toinen kätilö, joka hoitaisi synnytyksen loppuun. Supistukset olivat tässä vaiheessa niin kivuliaita, että päätin pyytää epiduraalin. Etukäteen olin suunnitellut, että otan kivunlievitystä vain sen verran kuin on ihan pakko. Nyt ei enää kiinnostanut, mitä otan, kunhan vain kipu helpottaisi!
Klo 16.00
Jouduin odottelemaan anestesialääkäriä aika kauan ja kärvistelin supistusten kanssa vain pelkän ilokaasun avulla. Ilokaasu ei mielestäni juurikaan auttanut, mutta sen avulla oli kuitenkin helpompi pitää hengitys tasaisena. Kätilö antoi minulle infolappusen epiduraalista, joka jokaisen tulisi lukea ennen epiduraalin laittoa. En minä kuitenkaan saanut siitä lausettakaan luettua, koska olin aluksi aivan tokkurassa ilokaasusta ja sitten supistuksia tuli niin tiheästi, etten yksinkertaisesti ehtinyt lukea. Ehkä parempi niin...
Anestesialääkäri saapui vihdoin laittamaan katetrin selkääni. Synnytystä en osannut etukäteen pelätä, mutta epiduraalin laittoa kyllä jännitin, koska siinä täytyy olla täysin paikallaan. Pelkäsin, että liikahdan juuri väärään aikaan. Katetri saatiin selkään onneksi juuri ennen seuraavan supistuksen alkamista. Kätilö laittoi minulle ensin vain puudutuksen, eikä vielä itse epiduraalia, koska olin sisätutkimuksessa vasta 4 cm auki. Mietin jo, että noinkohan tyttö ehtii enää syntyä sen päivän puolella.
Klo 17.15
Puudutus oli auttanut hyvin ja selvisin supistusten kanssa suhteellisen helposti ilokaasua hengitellen. Yhtäkkiä minulle tuli kuitenkin vähän sellainen olo, että saattaisin oksentaa. Huikkasin miehelleni, että antaa minulle oksennuspussin. Heti kun sain sen käteeni, alkoikin yrjö lentää :o 500 ml punaista kokkareista litkua, nam! Lohikiusausta ja punajuuria... Vatsalaukku taisi tyhjentyä kokonaan. En tiedä, johtuiko oksentaminen ilokaasusta vai kivusta, mutta täysin yhtäkkiä se tuli.
Klo 17.30
Soitimme kätilön paikalle ja pyysin epiduraalin, koska kipu alkoi taas yltyä. Sisätutkimuksessa olin nyt 6 cm auki. Kätilö laittoi epiduraalin, mutta jostakin syystä se ei alkanut vaikuttaa. Kun olimme odotelleet yli puoli tuntia, kätilö lopulta totesi, että katetrin laitto oli epäonnistunut. Se pitäisi laittaa uudestaan :o
Klo 18.20
Anestesialääkäri saapui lopulta paikalle. Tässä vaiheessa ei ollut enää hauskaa! Supistukset tekivät niin kipeää, että vaikka minulla on mielestäni korkea kipukynnys, nyt en voinut muuta kuin huutaa kivusta. Kyyneleet tulivat silmiini ja hengitys meinasi salpautua. Aivan kamalaa! Samalla täytyi taas olla täysin liikkumatta, kun lääkäri yritti sorkkia uutta katetria selkääni. Supistuksia ehti tulla ainakin kolme tai neljä ja minua pelotti, että liikahdan. Anestesialääkäri pisteli neulalla selkääni moneen eri kohtaan ja kyseli missä kohti tuntuu, ennen kuin lopulta sai katetrin laitettua uudestaan. Anestesialääkäri laittoi epiduraalin ja jäi odottelemaan sen vaikutusta. Mitään ei kuitenkaan taaskaan tapahtunut ja hän päätyi lopulta laittamaan tupla-annoksen. Vasta toisen annoksen jälkeen aloin tuntea pientä puutumista pakaroissa ja reisissä ja myös supistukset lieventyivät. Kätilö kehotti minua käymään vessassa, mutta enhän minä enää osannut pissata, kun paikat olivat puutuneet.
Klo 19.00
Kätilö katetroi virtsarakon tyhjäksi ja teki sisätutkimuksen. Kaikkien yllätykseksi olin täysin auki! :o Voisin siis alkaa ponnistaa. Harmillista vain, että en enää kunnolla tuntenut supistuksia, saati ponnistamisen tarvetta... Juuri, kun olisin päässyt itse asiaan, en voinutkaan sitä tehdä. Kätilö kehotti meitä odottamaan ja soittamaan kelloa, sitten kun alkaisin tuntea ponnistamisen tarvetta. Sain luvan itsekseni kevyesti ponnistella aina supistusten aikana. Seisoskelin sängyn vieressä kyynärpäilläni sänkyyn tukien, hengittelin ilokaasua ja ponnistin kevyesti, aina kun tunsin jotakin.
Noin klo 20-20.36
Jouten olo alkoi jo kyllästyttää ja halusin päästä ponnistamaan. Heti, kun tunsin ehkä jotain pientä ponnistamisen tarvetta, soitimme kätilön paikalle. Kätilö saapui ja sain luvan alkaa ponnistamaan, ensin seisailtani. Kätilö neuvoi, että jokaisen supistuksen aikana olisi hyvä ponnistaa ainakin kolme kertaa, vetäen kerran henkeä jokaisen ponnistuksen välissä. "Keuhkot täyteen ilmaa, pidätä hengitystä, leuka rintaan ja ponnista kaikin voimin." Näin siis ponnistetaan, enhän minä sitä edes tiennyt aikaisemmin.
Ongelmana oli edelleen, että en tuntenut supistuksia juurikaan ja jouduin käytännössä arvailemaan, milloin mahdollisesti voisi olla supistus. Ponnistin muutaman kerran seisailtani kätilön hieman venyttäen ja tukien välilihaa ym. sormillaan. Jossain vaiheessa vauvan syke kuitenkin laski jonkun verran ja kätilö soitti pari toista kätilöä paikalle ja käski minut sängylle ponnistamaan. Vauvalla oli ilmeisesti tukalat paikat ja se pitäisi saada nopeasti ulos. Syke kuitenkin normalisoitui pian, eikä vauvan takia enää tarvinnut kiirehtiä.
Ponnistin sängyllä kylkiasennossa ja mies auttoi minua ponnistamaan kovempaa tukien toisesta polvestani. Tässä vaiheessa vasta oikeasti tajusin, miten lujaa sitä täytyy ponnistaa, mikäli meinaa vauvan saada ulos. Seisailtani olin ponnistanut aivan liian varovasti ja tuskin mitään oli tapahtunutkaan. Muutamien ponnistusten jälkeen kätilö totesi, että välilihaa joutuisi ehkä hieman leikkaamaan, että vauva mahtuisi syntymään paremmin. Olin jo etukäteen toivonut, ettei välilihaa tarvitsisi leikata, sen hitaan paranemisen takia. Mieluummin ottaisin repeämätkin. Mutta eihän sille mitään voinut, vauva oli kuitenkin saatava ulos.
Seuraavien ponnistusten jälkeen kätilö sanoi, että ehkä katsotaan, jos ei tarvitsisikaan leikata, että kokeillaan vielä. Luulin, että väliliha oli jo leikattu! Mutta kerta ei, ajattelin, että nyt on viimeinen mahdollisuus ponnistaa vauva pihalle, ilman episiotomiaa. Seuraavan supistuksen aikana keräsin kaikki voimani ja ponnistin minkä jaksoin. Ja niin se pää vaan sieltä putkahti. Huokaisin helpotuksesta. Koko ponnistamisen ajan ollut järkyttävä paineen tuntu jalkovälissä helpotti ja tiesin, että selviän. Jes! Seuraavalla ponnistuksella syntyikin sitten loppu vartalo. Isä sai tietenkin katkaista napanuoran ja minä sain pienen, hieman verisen vauvan paitani alle.
Noin klo 20.45
Ei se synnytys vielä aivan tähän loppunut, vaan piti vielä synnyttää istukkakin ja sitten alkoi se haavojen paikkailu! Omin sanoin: "Synnytyksessä oli niin hauskaa, että välilihakin repes". Eli toisen asteen repeämät ja ties mitä nirhaumia ja vuotavia haavoja. Tikkejä tuli varmasti yli kymmenen, sillä kätilö paikkaili minua noin 45 minuuttia, eikä edes muistanut tikkien määrää. Ei siinä kyllä täysillä voinut nauttia pienokaisesta, kun alapäätä pisteli ja sattui!
Klo 21.35
Synnytyksen hoitaneen kätilön työvuoro loppui ja yökätilö saapui paikalle. Onneksi tämä edellinen kätilö ehti juuri ja juuri hoitaa koko synnytyksen loppuun, vaikka vähän hänellä menikin ylitöiksi. Isä pääsi kylvettämään vauvaa ja minä pääsin siistiytymään suihkuun. Kylvyn jälkeen vauva punnittiin ja mitattiin: 3454 g ja 50 cm. Pieni kuin mikä! Myöhemmin saimme myös yöpalaa. Voi että se maistui hyvältä! Varsinkin kun itse olin oksennuksen takia käytännössä syönyt vain aamupalan klo 7 aikaan aamulla! Pääsimme perhehuoneeseen vasta joskus puoli yhdeltä yöllä. En arvannut, että vauvan syntymän jälkeen kestää vielä niin kauan, ennen kuin pääsemme nukkumaan :o Vaikka totuushan on, että ei me kyllä nukkumaan päästy ollenkaan :D Mutta siitä ehkä enemmän joskus toiste...
(Yyh, olin unohtanut tallentaa ja puolet tekstistä oli kadonnut...)
Noin klo 12
Kätilö teki sisätutkimuksen ja tarkisti tilanteen. Olin harmillisesti vasta 3 cm auki. Tässä vaiheessa oli alunperin tarkoitus jo siirtyä synnytyssaliin, mutta kätilö ehdotti, että kokeilisin vielä pärjätä kipupiikin ja lämpöpussien avulla. Kipupiikki vaikutti suhteellisen nopeasti ja tasoitti vähän supistusten kovinta kärkeä. Mieheni hieroi lämpöpussilla selkääni aina supistusten aikana ja itse yritin hengittää mahdollisimman tasaisesti ja hoin matalaa a-vokaalia uloshengityksen yhteydessä. Olin jostain lukenut sen auttavan, ehkä se vähän auttoikin.
Supistusten välissä minulle tuli aivan käsittämättömän hyvä ja onnellinen fiilis! Tuntui niin levolliselta, että olisin voinut nukahtaa. Kätilö olikin sanonut, että kipupiikki "voi nousta päähän", luultavasti siitä olikin kyse. Yritin myös vähän syödä lounasta, mutta se oli hyvin hidasta, koska supistuksia tuli edelleen hyvin tiheästi.
Noin klo 15
Kipupiikin vaikutus alkoi hälvetä ja soitimme kätilön paikalle. Hän sanoi, että voisimmekin alkaa siirtyä synnytyssalin puolelle. Sain pyörätuolikyydin, koska en osannut sanoa, pystynkö itse sinne kävelemään. Synnytyssalissa meitä oli vastassa toinen kätilö, joka hoitaisi synnytyksen loppuun. Supistukset olivat tässä vaiheessa niin kivuliaita, että päätin pyytää epiduraalin. Etukäteen olin suunnitellut, että otan kivunlievitystä vain sen verran kuin on ihan pakko. Nyt ei enää kiinnostanut, mitä otan, kunhan vain kipu helpottaisi!
Klo 16.00
Jouduin odottelemaan anestesialääkäriä aika kauan ja kärvistelin supistusten kanssa vain pelkän ilokaasun avulla. Ilokaasu ei mielestäni juurikaan auttanut, mutta sen avulla oli kuitenkin helpompi pitää hengitys tasaisena. Kätilö antoi minulle infolappusen epiduraalista, joka jokaisen tulisi lukea ennen epiduraalin laittoa. En minä kuitenkaan saanut siitä lausettakaan luettua, koska olin aluksi aivan tokkurassa ilokaasusta ja sitten supistuksia tuli niin tiheästi, etten yksinkertaisesti ehtinyt lukea. Ehkä parempi niin...
Anestesialääkäri saapui vihdoin laittamaan katetrin selkääni. Synnytystä en osannut etukäteen pelätä, mutta epiduraalin laittoa kyllä jännitin, koska siinä täytyy olla täysin paikallaan. Pelkäsin, että liikahdan juuri väärään aikaan. Katetri saatiin selkään onneksi juuri ennen seuraavan supistuksen alkamista. Kätilö laittoi minulle ensin vain puudutuksen, eikä vielä itse epiduraalia, koska olin sisätutkimuksessa vasta 4 cm auki. Mietin jo, että noinkohan tyttö ehtii enää syntyä sen päivän puolella.
 |
| Tää on lavastettu kuva, oikeesti ei ollu ihan noin rentoa supistaessa :D Puudutuksen vaikuttaessa ehdittiin vähän pelleilläkin. |
Klo 17.15
Puudutus oli auttanut hyvin ja selvisin supistusten kanssa suhteellisen helposti ilokaasua hengitellen. Yhtäkkiä minulle tuli kuitenkin vähän sellainen olo, että saattaisin oksentaa. Huikkasin miehelleni, että antaa minulle oksennuspussin. Heti kun sain sen käteeni, alkoikin yrjö lentää :o 500 ml punaista kokkareista litkua, nam! Lohikiusausta ja punajuuria... Vatsalaukku taisi tyhjentyä kokonaan. En tiedä, johtuiko oksentaminen ilokaasusta vai kivusta, mutta täysin yhtäkkiä se tuli.
Klo 17.30
Soitimme kätilön paikalle ja pyysin epiduraalin, koska kipu alkoi taas yltyä. Sisätutkimuksessa olin nyt 6 cm auki. Kätilö laittoi epiduraalin, mutta jostakin syystä se ei alkanut vaikuttaa. Kun olimme odotelleet yli puoli tuntia, kätilö lopulta totesi, että katetrin laitto oli epäonnistunut. Se pitäisi laittaa uudestaan :o
Klo 18.20
Anestesialääkäri saapui lopulta paikalle. Tässä vaiheessa ei ollut enää hauskaa! Supistukset tekivät niin kipeää, että vaikka minulla on mielestäni korkea kipukynnys, nyt en voinut muuta kuin huutaa kivusta. Kyyneleet tulivat silmiini ja hengitys meinasi salpautua. Aivan kamalaa! Samalla täytyi taas olla täysin liikkumatta, kun lääkäri yritti sorkkia uutta katetria selkääni. Supistuksia ehti tulla ainakin kolme tai neljä ja minua pelotti, että liikahdan. Anestesialääkäri pisteli neulalla selkääni moneen eri kohtaan ja kyseli missä kohti tuntuu, ennen kuin lopulta sai katetrin laitettua uudestaan. Anestesialääkäri laittoi epiduraalin ja jäi odottelemaan sen vaikutusta. Mitään ei kuitenkaan taaskaan tapahtunut ja hän päätyi lopulta laittamaan tupla-annoksen. Vasta toisen annoksen jälkeen aloin tuntea pientä puutumista pakaroissa ja reisissä ja myös supistukset lieventyivät. Kätilö kehotti minua käymään vessassa, mutta enhän minä enää osannut pissata, kun paikat olivat puutuneet.
Klo 19.00
Kätilö katetroi virtsarakon tyhjäksi ja teki sisätutkimuksen. Kaikkien yllätykseksi olin täysin auki! :o Voisin siis alkaa ponnistaa. Harmillista vain, että en enää kunnolla tuntenut supistuksia, saati ponnistamisen tarvetta... Juuri, kun olisin päässyt itse asiaan, en voinutkaan sitä tehdä. Kätilö kehotti meitä odottamaan ja soittamaan kelloa, sitten kun alkaisin tuntea ponnistamisen tarvetta. Sain luvan itsekseni kevyesti ponnistella aina supistusten aikana. Seisoskelin sängyn vieressä kyynärpäilläni sänkyyn tukien, hengittelin ilokaasua ja ponnistin kevyesti, aina kun tunsin jotakin.
Noin klo 20-20.36
Jouten olo alkoi jo kyllästyttää ja halusin päästä ponnistamaan. Heti, kun tunsin ehkä jotain pientä ponnistamisen tarvetta, soitimme kätilön paikalle. Kätilö saapui ja sain luvan alkaa ponnistamaan, ensin seisailtani. Kätilö neuvoi, että jokaisen supistuksen aikana olisi hyvä ponnistaa ainakin kolme kertaa, vetäen kerran henkeä jokaisen ponnistuksen välissä. "Keuhkot täyteen ilmaa, pidätä hengitystä, leuka rintaan ja ponnista kaikin voimin." Näin siis ponnistetaan, enhän minä sitä edes tiennyt aikaisemmin.
Ongelmana oli edelleen, että en tuntenut supistuksia juurikaan ja jouduin käytännössä arvailemaan, milloin mahdollisesti voisi olla supistus. Ponnistin muutaman kerran seisailtani kätilön hieman venyttäen ja tukien välilihaa ym. sormillaan. Jossain vaiheessa vauvan syke kuitenkin laski jonkun verran ja kätilö soitti pari toista kätilöä paikalle ja käski minut sängylle ponnistamaan. Vauvalla oli ilmeisesti tukalat paikat ja se pitäisi saada nopeasti ulos. Syke kuitenkin normalisoitui pian, eikä vauvan takia enää tarvinnut kiirehtiä.
Ponnistin sängyllä kylkiasennossa ja mies auttoi minua ponnistamaan kovempaa tukien toisesta polvestani. Tässä vaiheessa vasta oikeasti tajusin, miten lujaa sitä täytyy ponnistaa, mikäli meinaa vauvan saada ulos. Seisailtani olin ponnistanut aivan liian varovasti ja tuskin mitään oli tapahtunutkaan. Muutamien ponnistusten jälkeen kätilö totesi, että välilihaa joutuisi ehkä hieman leikkaamaan, että vauva mahtuisi syntymään paremmin. Olin jo etukäteen toivonut, ettei välilihaa tarvitsisi leikata, sen hitaan paranemisen takia. Mieluummin ottaisin repeämätkin. Mutta eihän sille mitään voinut, vauva oli kuitenkin saatava ulos.
Seuraavien ponnistusten jälkeen kätilö sanoi, että ehkä katsotaan, jos ei tarvitsisikaan leikata, että kokeillaan vielä. Luulin, että väliliha oli jo leikattu! Mutta kerta ei, ajattelin, että nyt on viimeinen mahdollisuus ponnistaa vauva pihalle, ilman episiotomiaa. Seuraavan supistuksen aikana keräsin kaikki voimani ja ponnistin minkä jaksoin. Ja niin se pää vaan sieltä putkahti. Huokaisin helpotuksesta. Koko ponnistamisen ajan ollut järkyttävä paineen tuntu jalkovälissä helpotti ja tiesin, että selviän. Jes! Seuraavalla ponnistuksella syntyikin sitten loppu vartalo. Isä sai tietenkin katkaista napanuoran ja minä sain pienen, hieman verisen vauvan paitani alle.
 |
Noin klo 20.45
Ei se synnytys vielä aivan tähän loppunut, vaan piti vielä synnyttää istukkakin ja sitten alkoi se haavojen paikkailu! Omin sanoin: "Synnytyksessä oli niin hauskaa, että välilihakin repes". Eli toisen asteen repeämät ja ties mitä nirhaumia ja vuotavia haavoja. Tikkejä tuli varmasti yli kymmenen, sillä kätilö paikkaili minua noin 45 minuuttia, eikä edes muistanut tikkien määrää. Ei siinä kyllä täysillä voinut nauttia pienokaisesta, kun alapäätä pisteli ja sattui!
 |
| Iskä pääsi kylvettämään vauvan ja laittamaan ensimmäisen vaipan :) |
Klo 21.35
Synnytyksen hoitaneen kätilön työvuoro loppui ja yökätilö saapui paikalle. Onneksi tämä edellinen kätilö ehti juuri ja juuri hoitaa koko synnytyksen loppuun, vaikka vähän hänellä menikin ylitöiksi. Isä pääsi kylvettämään vauvaa ja minä pääsin siistiytymään suihkuun. Kylvyn jälkeen vauva punnittiin ja mitattiin: 3454 g ja 50 cm. Pieni kuin mikä! Myöhemmin saimme myös yöpalaa. Voi että se maistui hyvältä! Varsinkin kun itse olin oksennuksen takia käytännössä syönyt vain aamupalan klo 7 aikaan aamulla! Pääsimme perhehuoneeseen vasta joskus puoli yhdeltä yöllä. En arvannut, että vauvan syntymän jälkeen kestää vielä niin kauan, ennen kuin pääsemme nukkumaan :o Vaikka totuushan on, että ei me kyllä nukkumaan päästy ollenkaan :D Mutta siitä ehkä enemmän joskus toiste...
 |
| <3 |
