Kuulumisia ja joululomareissu

Paljon on tapahtunut, eikä blogiin meinaa löytyä aikaa millään. Kokeilen nyt, miten kirjoittaminen onnistuu puhelimella, kun tietokoneella ei tule koskaan oltua ja olemme nyt reissussa. Jospa ehtisin edes vähän näpyttää kuulumisia. Kuvia voin lisäillä sitten myöhemmin tietokoneelta.

Pidimme marraskuussa kastejuhlan taloyhtiömme kerhohuoneella, kera kummien ja lähisukulaisten. Vauvamme sai nimen, Vella Juulia :) Nyt Vella on jo 3 kk vanha ja alkaa olla iso tyttö, niin kokonsa kuin käytöksensäkin puolesta :D Neuvolassa pituus oli 62,5 cm ja painoa noin 7100 g, hyvinsyönyt neiti siis. Täysimetyksellä mennään edelleen. Uusimpia taitoja ovat kurlutus, pärskiminen ja kaikenlainen ähinä, puhina ja ulina. Päätä kannatellaan jo todella hyvin ja jaloillekin varataan aika hyvin painoa, mutta kääntyminen ei kiinnosta ollenkaan. Naurua on odoteltu todella pitkään, mutta se on edelleen harvinaista herkkua. Pitkän houkuttelun, keikistelyn ja kutittelun jälkeen saattaa saada vastaukseksi pienen naurahduksen. Äänetöntä naurua suu ammollaan tulee kyllä jatkuvasti :)



Nyt olemme tosiaan reissussa. Lähdimme perjantaiaamuna ajamaan Helsingistä kohti Lahtea. Meille oli varattu aika pankkiin talokauppoja varten klo 11. Olimme tyylikkäästi noin 25 min myöhässä. Toivottavasti Vellan ansiosta saimme edes vähän ymmärrystä, vaikka todellisuudessa vika oli kyllä ihan äidin ja isän sekä navigaattorin, joka ilmoitti matka-ajan aivan väärin! Noh, talokaupat syntyi joka tapauksessa, vähän pikakelauksella vain :D Vella on nyt sitten ollut tekemässä talokauppoja näin nuorena, oikea konkari! Ja tosiaan olemme nyt sitten talon omistajia (ts. velallisia), hurjaa :) Muuten joululahjat jäivätkin sitten aika vähäisiksi, kun oman perheen joululahja olikin vähän suuremmanpuoleinen... Muutto on kuitenkin vasta maaliskuun puolella.

Lahdesta matka jatkui kohti Joensuuta, mieheni vanhempien luokse. Aika rankka on matkustaa tällaisen pienen kanssa, kun joutuu paljon pysähtelemään ja kakat ei tietenkään koskaan sattunut tulemaan huoltoasemalla, vaan vasta autossa. Yhdet kakat ehti valua jo lahkeeseen asti, kun ei aivan heti pysähdytty. Imetyskin on haastavavampaa vessanpöntöllä tai auton takapenkillä. Kaikesta kuitenkin selvittiin ja matka-aika Helsingistä Joensuuhun oli vaivaiset 7,5 tuntia :D Joensuussa aika meni leppoisasti ja Vellakin oli tyytyväinen, kun oli paljon viihdyttäjiä ja tutkittavaa.



















Nyt olemme taas tien päällä, matkalla Pirkanmaalle, vuorostaan minun vanhempieni luokse. Matka on vasta aluillaan ja toistaiseksi kaikki on mennyt hyvin, kun Vella on nukkunut. Koko päivä tässä kuitenkin taas menee ja luultavasti kaikkien jaksamista koetellaan. Anyway, matkustaminen pikkuisen kanssa on mahdollista, joskin hyvin erilaista. Huoltoasemat ja niiden vessat tulevat ainakin hyvin tutuiksi... Nyt toivotan ihanaa Joulua kaikille! Toivottavasti saamme vielä valkean Joulun, tällä hetkellä ainakin sataa lunta :)

P.s. Myös puhelimella voi näköjään näpyttää blogitekstin, hyvä tietää :D

Synnytyksestä toipuminen ja alkutaival

Omaa aikaa on niin vähän, ettei millään meinaa ehtiä kirjoittaa mitään. Sekin oma aika, mikä on vauvan nukkuessa menee syömiseen ja lepäämiseen. Ei tule kyllä ensimmäisenä mieleen kirjoittaa blogia. Vaikka haluaisin kyllä. Nytkin on taas miljoona asiaa, mistä pitäisi kirjoittaa. Onhan kuuden viikon aikana ehtinyt tapahtua jo kaikenlaista! Yritän nyt kuitenkin taas tiivistetysti kertoa, mitä on tapahtunut synnytyksen jälkeen, tähän päivään asti.

Synnytyksen jälkeen kaikki meni sen verran kivasti, että pääsimme heti ensisynnyttäjien minimiajan jälkeen kotiutumaan. Olin kuitenkin tilanteeseen nähden hyvin toipunut. Osasin jo pissata, kohtu oli supistunut todella hyvin, jälkivuoto oli vähäistä, vauva voi hyvin ja halusin itsekin jo kotiin. Helppohan siellä sairaalassa oli makailla ja mennä syömään valmista ruokaa ruoka-aikoihin. Oikeastaan kotona vasta todella tajusin, miten tukala olo itsellä on. Vauva oli koko ajan tississä kiinni, siis aivan koko ajan. Vessassa käyminen teki kipeää ja tikkien kirvelemisen takia käsisuihkua piti käyttää vielä monta viikkoa aina pissatessa. Myös jälkivuoto lisääntyi noin kuukauden päästä synnytyksestä ja alapäästä tuli muutamia valtavia hyytymiä. Kerran jo soitin synnärillekin niiden takia, mutta ei kuulemma tarvitse huolestua, jos ei tule tulehdusoireita. Ei tullut, mutta jälkivuoto ei ole vieläkään täysin loppunut. Ponnistusvaiheen takia tullut pukamatromboosi kipuili sen verran, että käveleminen ei ollut kivaa, enkä istunut ensimmäiseen kahteen viikkoon ollenkaan, jollei ollut pakko. Noin muutenkin pystyssä ei jaksanut olla pitkiä aikoja ja esimerkiksi suihkussa ei meinannut jaksaa seisoa, kun alkoi jo alapäätä särkeä niin vietävästi, että oli pakko päästä heti sohvalle lepäämään ja pukea päälle sitten myöhemmin. Särkylääkkeitä söin sekä paracetamolia että ibuprofeenia pari tablettia vuorokaudessa ainakin ensimmäisen kolmen viikon ajan ja sen jälkeenkin aina tarvittaessa.

Kotiutuminen (tekohymy), 2 päivää synnytyksestä (vatsalihakset ei vielä toiminut ollenkaan), noin kuukausi synnytyksestä.

Liikunnan aloitin noin puolitoista viikkoa synnytyksestä. Ensin ihan vain 15 min kävelyä, kun sekin jo teki niin kipeää, että särkylääkkeen joutui nappaamaan ja makaamaan sohvalla loppuillan ja seuraavan päivän. Mutta sinnikkäästi vain päivä päivältä pidempiä lenkkejä ja kipujen mukaan välillä lepopäiviä. Miten naurettavalta kuulostaakaan, että 15 min kävely voi vaatia lepopäivän, mutta aluksi oli pakko. Koville on kyllä kroppa synnytyksessä joutunut... Onneksi nyt kuuden viikon jälkeen voin sanoa, että tältä osin olen kyllä jo täysin toipunut. Käyn kerran päivässä vajaan tunnin vaunulenkin puolilta päivin ja välillä miehen kanssa illalla toisen. Eikä enää ole minkäänlaisia kipuja, jipii! Paino putosi heti synnytyksessä jo 8-10 kg ja sen jälkeen tasaiseen tahtiin, aika nopeasti, niin että enää on jäljellä alle 2 kg ns. raskauskiloja. Yhteensä painoni nousi raskauden aikana vähän päälle 15 kg.

Oikeastaan nyt kun on jo lähes täysin toipunut, ei teekään mieli enempää märehtiä tuota synnytyksen jälkeistä tuskaa... Siksipä ei siitä sen enempää :D Paitsi sen verran, että imettäminen oli aluksi aivan kamalaa!! Itkua sai monesti vääntää, kun teki niin kipeää ja nänninpäät oli välillä niin rikki, että vertakin alkoi vuotaa. Mutta sitten, kun maito määrä lopulta lisääntyi, noin kolmen viikon jälkeen, imetysväli harveni ja kipukin väheni.

Ekoja hymyjä :) noin 2 viikon ikäisenä

Vauvan paino nousi aluksi hyvin niukasti ja annoimmekin hänelle jonkun aikaa ruiskulla lisämaitoa. Lähinnä pumpattua rintamaitoa, mutta välillä myös hieman korviketta, jos maitoa ei ollut. Seuraavassa neuvolassa painoa olikin tullut tuplasti vähimmäismäärän ja tajusimme, että ei välttämättä aina tarvitse vauvaa ihan ähkyyn syöttää, niinkun meillä oli tapana :D "Nukkuupahan sitten pidempään." Jossain vaiheessa syötimme vauvaa öisin aina ruiskulla ja minä pumppasin rinnat tyhjiksi, koska vauvalla oli tapana nukahtaa tissille kesken syönnin. Koin pumppaamisen helpommaksi. Tällä hetkellä kuitenkin imetän lähes poikkeuksetta. Nopeasti alkaa tuo jatkuva pumpun ja pullojen pesu tympäistä :D Varsinkaan keskellä yötä se ei ole mitään herkkua. Itse kun vielä virkistyn sen verran, etten saa enää uudestaan unta. Mies nukahtaa alle viidessä minuutissa, olen ottanut aikaakin.

Elämä on huippuu!

Tällä hetkellä ollaan tosiaan vauvan kanssa aina viikot kaksin kotona, kun mies on palannut lomaltaan töihin. Voisi sanoa, että arki alkaa jollain tavalla jo luistaa. On meillä ihan selvät rutiinit, mitä tehdään joka päivä. Enkä oikeastaan ehdi edes miestä kauaa kotiin kaipailla, kun vauvan kanssa kaikki on sen verran hidasta, että kello tulee nopeasti jo neljä. Vauva herää yleensä noin klo 8, vaihdetaan vaippa, mennään takaisin sänkyyn tissille, äiti yrittää vielä nukkua, mikä on sula mahdottomuus, kun toinen on virkeä tai ei osaa pitää itse tissiä suussaan. Noin klo 9 mennään aamupesuille ja äiti yrittää omankin naaman pestä ja mahdollisuuksien mukaan laittaa kaurahiutaleet turpoamaan, ehkä syödäkin. Vauva vääntää kakkaa yleensä useampaan otteeseen, mieluiten juurivaihdettuun vaippaan, tai pissaa hoitopöydälle, kun on ilman vaippaa. Sehän on huippuu! Noin klo 11 ollaan taas tissillä ja vauva yleensä alkaa väsyä ja nukahtaa. Tässä vaiheessa äiti yrittää äkkiä syödä aamupuuron, jos ei ole aiemmin ehtinyt ja pukea vaatteet päälle. Sitten pakataan vauva vaunuihin ja lähdetään lenkille, yleensä noin klo 12. Vaunulenkin aikaan/jälkeen vauva nukkuu yleensä vähän pidemmät unet, noin 2-4 tuntia ja silloin on se äidin oma aika!! Välillä vauva kuitenkin herää juuri pihaan tultaessa ja silloin on taas imetettävä ja valvotaan hetki, pakataan vauva uudestaan vaunuihin ja yritetään saada unta ja kello onkin jo klo 15. Ja sitten vaihtoehtoisesti alkaa äidin oma aika! Ja mikäli ei silloinkaan niin viimeistään klo 17, isä tulee kotiin ja pelastaa äidin sohvalta ja äiti ehkä saa jotain syödyksi, mikäli aiemmin ei ole ehtinyt :) Semmoinen on yleensä meidän päivä vauvan kanssa. Ei siinä ehdi kuin syöttää ja ite yrittää syödä ja hetken, jos ehtii rauhassa sohvalla maata, niin se on luksusta tai blogia kirjoittaa niinkuin nyt :) Illalla sitten isän kanssa yleensä vain syödään, rentoudutaan, käydään satunnaisesti lenkillä tai saunotaan vuorotellen.

Rakkaimmat <3

Tässä nyt ainakin vähän kuulumisia! Hengissä selvittiin ja on tää arki nyt oikeastaan aika kivaa :) Silloin kun kaikki menee putkeen... x)

Synnytyskertomus

Tässä vihdoin tämä synnytyskertomus, jota olen väkertänyt varmaan pari viikkoa :D Tekstin olisi voinut kyllä kirjoittaa monessa osassa, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa vain yhden "tiivistetyn" tekstin. Olkaapa hyvät!

(Hurjaa on tämä vauva-arki, kun omaa aikaa ei ole yhtään! En pääse rauhassa edes vessassa käymään, kun puolessa välissä jo alkaa huuto :o Iskä kantaa mulle kaikki ruuat sohvalle, jotka syön lähes poikkeuksetta makuuasennossa tissi vauvan suussa. Mutta kai se tästä pikkuhiljaa helpottaa! Isi antaa nyt pumpattua rintamaitoa ruiskulla vauvalle, niin yritän edes vähän saada tätä synnytyskertomusta alkuun.)

Kuten arvelinkin synnytys ei käynnistynyt itsestään, vaan käynnistykseen asti siinä sitten kärvisteltiin. 14.9. käytiin yliaikaiskontrollissa, jossa kaiken todettiin olevan hyvin. Sisätutkimus oli arvatenkin todella kivulias! Lääkäri pyöritteli sormellaan sikiökalvon irti kohdunsuulta. Korkeasta kipukynnyksestäni huolimatta, yllätyin kivun lujuutta niin paljon, että itkeä tihrustin vielä hyvän aikaa sisätutkimuksen jälkeenkin. Eihän minuun enää sattunut, mutta se kipu vain säikäytti. Miltä synnytys tuntuisi, jos sisätutkimus jo sattui noin paljon :o Positiivista oli kuitenkin, että olin kaksi senttiä auki, vaikka en ollut yhtään supistusta tuntenut koko raskausaikana. Jotain oli siis kuitenkin tapahtunut. Sain käynnistysajan sitten kahden päivän päähän, tasan viikolle 42.

16.9.2015

Klo 8.20:

Saavuimme kätilöopistolle noin 5 minuuttia myöhässä ikuisen parkkipaikkaongelman vuoksi. Mutta eipä hätää, ei ne aloita synnytystä ilman meitä ;) Auto jäi kauas ja kävely kesti yllättävän pitkään. Matkalla ehdin taas naureskella, että ei kukaan varmaan uskoisi, että tässä mennään jo 2 viikkoa yli lasketunajan. Olin kuitenkin vielä niin hyvävointinen.

Kätilön tullessa paikalle hän ensimmäisenä kysyi haluaisinko syödä aamupalaa. Huomaavaista sinänsä, mutta en minä sinne syömään tullut vaan synnyttämään! Kätilö esitteli meille vähän paikkoja, mistä löytyy vessat, suihkut, puhtaita vaatteita jne. Aika pian vaihdoin sairaalavaatteet päälleni ja minut laitettiin käyrille. Sitten vain odoteltiin lääkäriä.

(Tässä vaiheessa iskä on pyörittänyt pesukoneen linkousohjelmaa jo kolme kertaa pitääkseen vauvan tyytyväisenä. Mutta nyt tarvitaan jo tissiä -->)

Klo 9.20

Lääkäri tuli vihdoin. Hän laittoi vauvan päähän pinnin, jonka avulla vauvan sykettä voidaan seurata jatkuvasti, kun olen huoneessa. Jollain lailla tämä "pinni" pyöräytettiin kiinni ihon alle, josta vieläkin on merkkinä rupi päässä. Ajatuksena tuntuu hurjalta, mutta ei se kuulemma syvälle mene. Pinnin laiton yhteydessä samalla puhkeaa myös sikiökalvo, eli kalvot puhkaistiin tässä vaiheessa.

Klo 9.55

Ensimmäinen supistus. Olin iloinen, että supistukset alkoivat tulla heti säännöllisesti ilman muita apuja. Eli synnytystä ei tarvinnut kalvojen puhkaisua enempää enää käynnistellä. Tässä vaiheessa otin 1 mg paracetamolia ja menin kätilön suosituksesta lämpimään suihkuun kärvistelemään jatkuvasti kovenevien supistusten kanssa. (Jahas nyt on taas mentävä -->) Suihkussa sain kulutettua jopa 50 min, kunnes supistukset alkoivat tulla niin tiheästi ja kivuliaina, etten uskonut enää kohta pääseväni suihkusta omin avuin pois. Vaatteiden pukeminen oli hidasta, kun supistuksia tuli niin tiheästi, että ehdin aina yhden tai kaksi vaatekappaletta laittaa päälle.

(Yyh, olin unohtanut tallentaa ja puolet tekstistä oli kadonnut...)

Noin klo 12
Kätilö teki sisätutkimuksen ja tarkisti tilanteen. Olin harmillisesti vasta 3 cm auki. Tässä vaiheessa oli alunperin tarkoitus jo siirtyä synnytyssaliin, mutta kätilö ehdotti, että kokeilisin vielä pärjätä kipupiikin ja lämpöpussien avulla. Kipupiikki vaikutti suhteellisen nopeasti ja tasoitti vähän supistusten kovinta kärkeä. Mieheni hieroi lämpöpussilla selkääni aina supistusten aikana ja itse yritin hengittää mahdollisimman tasaisesti ja hoin matalaa a-vokaalia uloshengityksen yhteydessä. Olin jostain lukenut sen auttavan, ehkä se vähän auttoikin.
Supistusten välissä minulle tuli aivan käsittämättömän hyvä ja onnellinen fiilis! Tuntui niin levolliselta, että olisin voinut nukahtaa. Kätilö olikin sanonut, että kipupiikki "voi nousta päähän", luultavasti siitä olikin kyse. Yritin myös vähän syödä lounasta, mutta se oli hyvin hidasta, koska supistuksia tuli edelleen hyvin tiheästi.

Noin klo 15
Kipupiikin vaikutus alkoi hälvetä ja soitimme kätilön paikalle. Hän sanoi, että voisimmekin alkaa siirtyä synnytyssalin puolelle. Sain pyörätuolikyydin, koska en osannut sanoa, pystynkö itse sinne kävelemään. Synnytyssalissa meitä oli vastassa toinen kätilö, joka hoitaisi synnytyksen loppuun. Supistukset olivat tässä vaiheessa niin kivuliaita, että päätin pyytää epiduraalin. Etukäteen olin suunnitellut, että otan kivunlievitystä vain sen verran kuin on ihan pakko. Nyt ei enää kiinnostanut, mitä otan, kunhan vain kipu helpottaisi!

Klo 16.00
Jouduin odottelemaan anestesialääkäriä aika kauan ja kärvistelin supistusten kanssa vain pelkän ilokaasun avulla. Ilokaasu ei mielestäni juurikaan auttanut, mutta sen avulla oli kuitenkin helpompi pitää hengitys tasaisena. Kätilö antoi minulle infolappusen epiduraalista, joka jokaisen tulisi lukea ennen epiduraalin laittoa. En minä kuitenkaan saanut siitä lausettakaan luettua, koska olin aluksi aivan tokkurassa ilokaasusta ja sitten supistuksia tuli niin tiheästi, etten yksinkertaisesti ehtinyt lukea. Ehkä parempi niin...

Anestesialääkäri saapui vihdoin laittamaan katetrin selkääni. Synnytystä en osannut etukäteen pelätä, mutta epiduraalin laittoa kyllä jännitin, koska siinä täytyy olla täysin paikallaan. Pelkäsin, että liikahdan juuri väärään aikaan. Katetri saatiin selkään onneksi juuri ennen seuraavan supistuksen alkamista. Kätilö laittoi minulle ensin vain puudutuksen, eikä vielä itse epiduraalia, koska olin sisätutkimuksessa vasta 4 cm auki. Mietin jo, että noinkohan tyttö ehtii enää syntyä sen päivän puolella.

Tää on lavastettu kuva, oikeesti ei ollu ihan noin rentoa supistaessa :D Puudutuksen vaikuttaessa ehdittiin vähän pelleilläkin.

Klo 17.15
Puudutus oli auttanut hyvin ja selvisin supistusten kanssa suhteellisen helposti ilokaasua hengitellen. Yhtäkkiä minulle tuli kuitenkin vähän sellainen olo, että saattaisin oksentaa. Huikkasin miehelleni, että antaa minulle oksennuspussin. Heti kun sain sen käteeni, alkoikin yrjö lentää :o 500 ml punaista kokkareista litkua, nam! Lohikiusausta ja punajuuria... Vatsalaukku taisi tyhjentyä kokonaan. En tiedä, johtuiko oksentaminen ilokaasusta vai kivusta, mutta täysin yhtäkkiä se tuli.

Klo 17.30
Soitimme kätilön paikalle ja pyysin epiduraalin, koska kipu alkoi taas yltyä. Sisätutkimuksessa olin nyt 6 cm auki. Kätilö laittoi epiduraalin, mutta jostakin syystä se ei alkanut vaikuttaa. Kun olimme odotelleet yli puoli tuntia, kätilö lopulta totesi, että katetrin laitto oli epäonnistunut. Se pitäisi laittaa uudestaan :o

Klo 18.20
Anestesialääkäri saapui lopulta paikalle. Tässä vaiheessa ei ollut enää hauskaa! Supistukset tekivät niin kipeää, että vaikka minulla on mielestäni korkea kipukynnys, nyt en voinut muuta kuin huutaa kivusta. Kyyneleet tulivat silmiini ja hengitys meinasi salpautua. Aivan kamalaa! Samalla täytyi taas olla täysin liikkumatta, kun lääkäri yritti sorkkia uutta katetria selkääni. Supistuksia ehti tulla ainakin kolme tai neljä ja minua pelotti, että liikahdan. Anestesialääkäri pisteli neulalla selkääni moneen eri kohtaan ja kyseli missä kohti tuntuu, ennen kuin lopulta sai katetrin laitettua uudestaan. Anestesialääkäri laittoi epiduraalin ja jäi odottelemaan sen vaikutusta. Mitään ei kuitenkaan taaskaan tapahtunut ja hän päätyi lopulta laittamaan tupla-annoksen. Vasta toisen annoksen jälkeen aloin tuntea pientä puutumista pakaroissa ja reisissä ja myös supistukset lieventyivät. Kätilö kehotti minua käymään vessassa, mutta enhän minä enää osannut pissata, kun paikat olivat puutuneet.

Klo 19.00
Kätilö katetroi virtsarakon tyhjäksi ja teki sisätutkimuksen. Kaikkien yllätykseksi olin täysin auki! :o Voisin siis alkaa ponnistaa. Harmillista vain, että en enää kunnolla tuntenut supistuksia, saati ponnistamisen tarvetta... Juuri, kun olisin päässyt itse asiaan, en voinutkaan sitä tehdä. Kätilö kehotti meitä odottamaan ja soittamaan kelloa, sitten kun alkaisin tuntea ponnistamisen tarvetta. Sain luvan itsekseni kevyesti ponnistella aina supistusten aikana. Seisoskelin sängyn vieressä kyynärpäilläni sänkyyn tukien, hengittelin ilokaasua ja ponnistin kevyesti, aina kun tunsin jotakin.

Noin klo 20-20.36
Jouten olo alkoi jo kyllästyttää ja halusin päästä ponnistamaan. Heti, kun tunsin ehkä jotain pientä ponnistamisen tarvetta, soitimme kätilön paikalle. Kätilö saapui ja sain luvan alkaa ponnistamaan, ensin seisailtani. Kätilö neuvoi, että jokaisen supistuksen aikana olisi hyvä ponnistaa ainakin kolme kertaa, vetäen kerran henkeä jokaisen ponnistuksen välissä. "Keuhkot täyteen ilmaa, pidätä hengitystä, leuka rintaan ja ponnista kaikin voimin." Näin siis ponnistetaan, enhän minä sitä edes tiennyt aikaisemmin.

Ongelmana oli edelleen, että en tuntenut supistuksia juurikaan ja jouduin käytännössä arvailemaan, milloin mahdollisesti voisi olla supistus. Ponnistin muutaman kerran seisailtani kätilön hieman venyttäen ja tukien välilihaa ym. sormillaan. Jossain vaiheessa vauvan syke kuitenkin laski jonkun verran ja kätilö soitti pari toista kätilöä paikalle ja käski minut sängylle ponnistamaan. Vauvalla oli ilmeisesti tukalat paikat ja se pitäisi saada nopeasti ulos. Syke kuitenkin normalisoitui pian, eikä vauvan takia enää tarvinnut kiirehtiä.

Ponnistin sängyllä kylkiasennossa ja mies auttoi minua ponnistamaan kovempaa tukien toisesta polvestani. Tässä vaiheessa vasta oikeasti tajusin, miten lujaa sitä täytyy ponnistaa, mikäli meinaa vauvan saada ulos. Seisailtani olin ponnistanut aivan liian varovasti ja tuskin mitään oli tapahtunutkaan. Muutamien ponnistusten jälkeen kätilö totesi, että välilihaa joutuisi ehkä hieman leikkaamaan, että vauva mahtuisi syntymään paremmin. Olin jo etukäteen toivonut, ettei välilihaa tarvitsisi leikata, sen hitaan paranemisen takia. Mieluummin ottaisin repeämätkin. Mutta eihän sille mitään voinut, vauva oli kuitenkin saatava ulos.

Seuraavien ponnistusten jälkeen kätilö sanoi, että ehkä katsotaan, jos ei tarvitsisikaan leikata, että kokeillaan vielä. Luulin, että väliliha oli jo leikattu! Mutta kerta ei, ajattelin, että nyt on viimeinen mahdollisuus ponnistaa vauva pihalle, ilman episiotomiaa. Seuraavan supistuksen aikana keräsin kaikki voimani ja ponnistin minkä jaksoin. Ja niin se pää vaan sieltä putkahti. Huokaisin helpotuksesta. Koko ponnistamisen ajan ollut järkyttävä paineen tuntu jalkovälissä helpotti ja tiesin, että selviän. Jes! Seuraavalla ponnistuksella syntyikin sitten loppu vartalo. Isä sai tietenkin katkaista napanuoran ja minä sain pienen, hieman verisen vauvan paitani alle.

Noin klo 20.45
Ei se synnytys vielä aivan tähän loppunut, vaan piti vielä synnyttää istukkakin ja sitten alkoi se haavojen paikkailu! Omin sanoin: "Synnytyksessä oli niin hauskaa, että välilihakin repes". Eli toisen asteen repeämät ja ties mitä nirhaumia ja vuotavia haavoja. Tikkejä tuli varmasti yli kymmenen, sillä kätilö paikkaili minua noin 45 minuuttia, eikä edes muistanut tikkien määrää. Ei siinä kyllä täysillä voinut nauttia pienokaisesta, kun alapäätä pisteli ja sattui!

Iskä pääsi kylvettämään vauvan ja laittamaan ensimmäisen vaipan :)

Klo 21.35
Synnytyksen hoitaneen kätilön työvuoro loppui ja yökätilö saapui paikalle. Onneksi tämä edellinen kätilö ehti juuri ja juuri hoitaa koko synnytyksen loppuun, vaikka vähän hänellä menikin ylitöiksi. Isä pääsi kylvettämään vauvaa ja minä pääsin siistiytymään suihkuun. Kylvyn jälkeen vauva punnittiin ja mitattiin: 3454 g ja 50 cm. Pieni kuin mikä! Myöhemmin saimme myös yöpalaa. Voi että se maistui hyvältä! Varsinkin kun itse olin oksennuksen takia käytännössä syönyt vain aamupalan klo 7 aikaan aamulla! Pääsimme perhehuoneeseen vasta joskus puoli yhdeltä yöllä. En arvannut, että vauvan syntymän jälkeen kestää vielä niin kauan, ennen kuin pääsemme nukkumaan :o Vaikka totuushan on, että ei me kyllä nukkumaan päästy ollenkaan :D Mutta siitä ehkä enemmän joskus toiste...

<3

Maaginen laskettu aika!

Niin se vain lopulta tuli, se kauan odotettu laskettu aika! Päivä, jota on odotettu kuin kuuta nousevaa ja joka arvatenkin oli kuin mikä tahansa muukin päivä... Ei mitään ihmeellistä. Ei merkkiäkään synnytyksen alkamisesta, ei edelleenkään supistuksen supistusta. Tietenkään! Laskettu aika menetti merkityksensä ja  minä epäilen, ettei vauva tajua koskaan tulla ulos. Toivoin, että seuraava tekstini olisi ollut jo synnytyskertomus. Mutta jos en synnytäkään ollenkaan, on varmasti parempi kirjoittaa ensin jostain muusta.

Vointini on ollut samanlainen viimeisen kuukauden ajan. Ei minkäänlaista muutosta mihinkään suuntaan. Pystyn tekemään edelleen normaaleja arkiaskareita ihan hyvin. Kunhan muistan aina välillä levätä, enkä istu liian pitkiä aikoja putkeen. Pahempia kipuja ei ole. En ole tuntenut jalkojeni välissä melonia, kävele takakenossa tai kuin ankka. Välillä jopa unohdan, että olen raskaana! Pitkät kävelylenkit eivät kuitenkaan ole enää kovin miellyttäviä, koska pakarat jumiutuvat nopeasti ja nivuset kipeytyvät. 

Vauva nukkuu välillä pitkiäkin aikoja mahassa ja saan olla aivan rauhassa. Se mahtuu vielä käsittämättömän hyvin kääntyilemään ja selälläni maaten maha edelleenkin häviää aika hyvin selkärankaa vasten. Öisin, kun haluaisin nukkua, alkaa se mahdoton potkunyrkkeily, jota jatkuu helposti 24-02 asti. Yritäpä siinä sitten jaksaa ihmisten aikaan herätä. Olen yrittänyt jo pitkään siirtää unirytmiäni aikaisemmaksi, mutta vauvan treeniaika sattuu ilmeisesti juuri minun nukkumaanmenoaikaani, joten tämä on täysi mahdottomuus. Tärkeitä treenejähän ei passaa jättää väliin!

Huomenna on luultavasti viimeinen neuvola. Eiköhän sen jälkeen päästä jo sairaalaan kontrolliin, jossa sitten toivottavasti selviää vähän enemmän. Synnytyksen käynnistystähän en toivo, vaikka kovasti haluaisinkin jo tästä mahasta eroon. Olen ymmärtänyt, että luonnollinen synnytys on lähes poikkeuksetta paras vaihtoehto, niin vauvalle kuin äidillekin. En kuitenkaan yhtään yllättyisi, vaikka tässä vielä käynnistykseen asti kärvisteltäisiin. Vauvalla on ilmeisesti niin hyvät oltavat mahassa, että ei ole mikään kiire pois. Välillä kyllä mietin radikaalejakin keinoja, joilla vauvan saisi ulos mahasta. Niitä kuitenkaan toteuttamatta...

Voin kyllä täysin samaistua kaikkiin niihin turhautuneisiin, odottaviin äiteihin, joiden laskettu aika ehti tulla ja mennä. Odottavan aika on niin pitkä! Olen pitänyt tässä nyt jonkunlaista hiljaiseloa ja yrittänyt vain saada ajan kulumaan. Kaikki muut tietysti jännittävät hullun lailla ja epäilevät, että nyt tapahtuu, kun ei mitään kuulu. Sitten uskaltaudutaan aina muutaman päivän välein kysymään, että mikä on vointi ja joko kohta alkaa tapahtua. Kerropa siinä sitten samat asiat päivästä toiseen, kun mikään ei ole muuttunut. Tämän välttääkseen ei koskaan kannata kertoa tarkkaa laskettua aikaa. Vaikka kylläpä niitä kyselyitä silti ehtii paljon tulla. Eikä ne kyselyt pahasta ole! Kivahan se on, kun kiinnostaa. Mutta itseä sitten harmittaa entistäkin enemmän, kun mitään ei ole vieläkään tapahtunut...

Vaikka välillä epäilenkin, ettei vauva synny ollenkaan, totuus on, että viimeistään kahden viikon sisällä, se jollakin tavalla sieltä syntyy. Joten nyt täytyy vielä sinnikkäästi jaksaa odotella nämä viimeiset päivät. Synnytys voi edelleenkin käynnistyä milloin vain. Mutta on helpompi olla, kun ei odottele vielä vähään aikaan. Saapahan sitten iloisen yllätyksen, kun synnytys käynnistyykin aikaisemmin :)

Loppuraskaus

Tämä on kolmas ja viimeinen osa raskausajastani kertovista teksteistä. Ensimmäisen ja toisen osan voit lukea tästä: Alkuraskaus, Keskiraskaus. Tuttuun tapaan, kursivoidut tekstit ovat suoria lainauksia päiväkirjastani :)

Viikko 33+0:
"Raskaus etenee, hitaasti mutta varmasti. Muutama viikko sit kävin päivän viettää sairaalassa kovien nivus-/alavatsakipujen takia. Alkoi keskellä yötä, kun kävin vessassa, eikä loppunu ennen kuin sain kipupiikin noin 4 h myöhemmin. Oli kyllä aivan kamalaa ja kipu oli koko ajan sietämätöntä. Ei selvinny testeissä mitään, eikä vastaava oo toistunu."

"Mammaloma alkoi vihdoin pari päivää sitten. Vähän kyl tylsää olla vaan päivät itekseen. Ootan kyllä jo, et pääsen vanhemmille/mökille reiluks viikoks :) Vika työviikko meni yllättävän hyvin, vaikka olinkin ihan loppu sen jälkeen."

"Missattiin kaikki perhevalmennukset ym., kun meitä ei ollu infottu tarpeeks. Ne ehti jo mennä :(" 

"Vauva on aina ihan miten sattuu tuolla mahassa. Mahtuu vissiin vielä hyvin kääntyilee. Neuvolan täti on vaan jo kahesti puhunu keisarileikkauksesta, mikä on vähän tyhmää, kun tässä on vielä monta viikkoa aikaa kääntyä. En kyl haluis keisarileikkausta, kestää varmaan kauan toipuu!"

Neuvolaan mentäessä mentiin aina piiloon selkärankaa vasten, jotta neuvolatädit huolestuisivat ja laittaisivat lähetteen sairaalaan kasvukontrolliin, jossa voidaan todeta, että kaikki on todella hyvin! Viikko 32+6

Tuo yöllinen kipukohtaus on ehkä hurjinta, mitä olen koskaan kokenut. Semmoista kipua en ole aiemmin osannut edes kuvitella. En voinut maata paikallaan, enkä seisoa. Mutta sitten, kun lopulta sain sen kipupiikin, kipu loppui vähän ajan päästä kokonaan, eikä tullut enää takaisin. Paljon sitä tutkittiin ja kävin kaiken maailman testeissä, mutta ei mitään selkeää syytä kuitenkaan selvinnyt. Joku diagnoosi, kun pitää kuitenkin antaa, niin oli kirjoitettu, että kohtu olisi painanut virtsanjohtimia, minkä takia munuaisiin olisi kertynyt nestettä/painetta ja kipu johtunut siitä. Tiedä sitten, mistä oikeasti oli kyse.

Neuvolassa olen ikäväkseni vähän huomannut, että jos ei itse osaa kysyä kaikkea, niin voi jäädä paljonkin infoa saamatta. Kuten meillä sitten kävi noiden perhe- ja synnytysvalmennusten kanssa. Toinen neuvolatäti oli laittanut rastin ruutuun ensimmäisellä neuvolakäynnillä, että meidät on infottu. Toinen neuvolatäti sitten luotti siihen sokeasti, eikä maininnut asiasta kertaakaan sen jälkeen. Kyllä vähän ärsyttää moinen. Eihän kenellekään tule silloin mieleen mitään kysymyksiä, kun sitä kysytään. Kyllä neuvolatätien pitäisi automaattisesti itsekin kertoa asioista.

Mitä tuohon keisarileikkaus-höpinään tulee, niin se oli mielestäni jo ammattitaidotonta. Mainita asiasta useampaan kertaan, vaikka laskettuun aikaan on vielä pitkälti toista kuukautta. Vauvahan ehtii siinä ajassa kääntyä vaikka kuinka monta kertaa. Onneksi en itse asiasta sen koommin ahdistunut, mutta joku toinen olisi voinut!

Viikko 37+2:
"Vauva on nyt täysiaikainen eli saisi syntyä, jos synnytys käynnistyis. Siks alankin tässä jo kovasti toivoa, että syntyis mahdollisimman pian. Pahoin pelkään, että menee yliaikaa :( Ois kiva, kun loppuis jo tää ja sais nyytin kainaloon. Mitään merkkejä synnytyksestä ei kyllä ole ollut - ei supistuksen supistusta koko raskausaikana."

"Viime neuvola-aika oli neuvolalääkärille, jolloin paino oli noussut hänen vaakansa mukaan yli 1 kg viikossa :o Nyt pari viikkoa myöhemmin kotivaaka ei kuitenkaan vieläkään näytä samaa lukemaa, mitä silloin - onneksi! Kokonaispaino kuitenkin noussut jo reilu 13 kg. Jospa ei enää hirveesti nousis."

"Vointi ollut pidemmän aikaa oikein hyvä. Ei oo hirveitä kipuja ja pystyn suht normaalisti touhuamaan, kunhan makailen aina välillä. Ainoa päänvaiva on toistuva, kuitenkin oireeton hiivatulehdus. Lähinnä vain ärsyttää se puuromainen valkovuoto! Mutta synnytyksen jälkeen pitäis senkin hävitä :)"

Paino on noussut enemmän tässä raskauden loppupäässä. Mutta ei kuitenkaan tuota yli kiloa viikossa, niinkuin neuvolalääkäri mittasi. Siinä on kyllä vaaka näyttänyt ihan omia lukemiaan. Yllättävän paljon noussut kuitenkin. Enää se ei kyllä jaksa kiinnostaa, menetetty peli :D Ei vaan, kohta tämä on onneksi ohi ja pääsee taas treenaamaan.

Ainoana vaivana tässä loppuraskaudessa tosiaan ollut tuo hiivatulehdus, joka aina tulee ja menee, miten lystää. Neuvolalääkäri ohjeisti, että ei tarvitse hoitaa, jos ei ole oireita, koska luultavasti se tulee aina takaisin. Vähän aikaa se oli taas poissa, mutta nyt taas valkovuoto meinaa puuroutua. Mutta onneksi ei ole niitä oireita!

Tässä vähän mahan kasvua ja raskausviikkoja :) Nyt tuntuu uskomattomalta, että olin joskus noinkin pieni kuin alussa. Toivottavasti palaudun hyvin!

Viikko 38+5:
"Aika alkaa käydä tosi pitkäks, kun oottaa vaan, että jotain tapahtuis. Mut ei mitään tietenkään tapahdu, kun oikein oottaa. Oon kyl aika varma, et menee yliaikaa, joten tässä voi hyvin mennä vielä vaikka kolmekin viikkoa :o"

"Olo on edelleen aika hyvä, luulen, et ehkä keskimääräistä helpompi. Vaikka kyllähän toi maha alkaa nyt jo olla aika iso. Ei oo hyvä esim. istua pitkää aikaa putkeen."

"Nyt on kaikki hankinnatkin tehty ja sairaalakassi suunnilleen pakattu. Kaikki ois siis valmiina vauvaa varten, siks kai se aikakin kuluu lopussa niin hitaasti."

Hoitoalusta ja sänky. Pieni saa ensin nukkua tuossa äitiyspakkauksessa, pienessä pesässään.

 

Sorruttiin, ekat heräteostokset! Paitsi pipot piti kyllä oikeasti ostaa.

 
"Seuraava neuvola on vasta päivää ennen laskettua aikaa, mikä on aika hassua. Mut oon kyl varma, et sinne vielä mennään helposti, kun ei tässä oo mitään merkkejä tullu synnytyksen alkamisesta. Jännä sit nähä alkaako synnytys vesien menolla vai supistuksilla."

"Sinänsä ite synnytys ei ees jännitä, kun niin kovasti jo oottaa, että tää ois ohi. Eiköhän se ihan omalla painollaan sit mee. Ainoa, mitä pelkään on repeämät! En vaan kestä ajatusta, että synnytyksen jälkeen joutuu vielä parantelemaan haavoja."

Nyt sitten vain odotellaan ja toivotaan, että synnytys käynnistyisi mahdollisimman pian :) Jaiksii!

Keskiraskaus

Tämä on toinen osa raskaudestani kertovista teksteistä, aiheena raskauden toinen kolmannes. Jos et ole vielä lukenut ensimmäistä osaa, voit lukea sen  täältä. Samaan tapaan kuin ensimmäisessä osassa kursivoidut tekstit ovat suoria lainauksia päiväkirjastani, eli puhekielisyyttä ym. luvassa. Enjoy!

Viikko 16+0:
"Pahin alkaa helpottaa. Nyt uskallan jo niin sanoa. Ainut vaan, että iltaisin on edelleen pahoinvointia ja tuntuu, että se on melkein pahentunut! Aamuisin on melkein normaali olo, mut sit iltaa kohden aina pahenee."

"Maha on aina iltaisin ihan valtava, mutta aamuisin melko normaali. Vielä ei mitään selkeetä kumpua erota. Enemmänkin oon semmoinen tasapaksu tankki."

"Tuntuu, että aika menee niin hitaasti. Yritän aina selvitä muutaman päivän kerrallaan, sen koommin ajattelematta koko raskautta. Aurinko ja kevät kyllä auttaa jaksamaan paremmin. On vähän parempi olokin ja ei koko aikaa niin epätoivoinen, niin kuin aluksi."

Viikko 19+5:
"Tänään oli toinen ultra. Kaikki oli tosi hyvin ja erinomaisesti. Pää oli "kauniin muotoinen ja pylly siisti" jne. Laiha/hoikka ja pitkä, noin 25 cm jo. Ilmeisesti kokonaispituus. Vähän pienikokoinen, mutta tytöt kuulemma onkin. Tyttö siis luultavasti tulossa."

"Olo on helpottanut, mutta vielä väsyttää ym. Maha on kasvanut kauttaaltaan ja näyttääkin, että oisin vain lihonu. Vähän pelkään, että oonkin. Paino kuitenkin noussu jo noin 4,5 kg."

"Ekat liikkeet tuntui jo viikolla 17. Ja nyt tuntuu jo ihan päivittäin. Äskenkin oli kyllä semmoiset hulabaloot meneillään. Potki varmaan yli 15 min putkeen. Potkut tuntuu myös mahan päältä."

"Mua kyllä tosi paljon ahdistaa lihominen ja tuo kasvava maha. En usko, että voin missään vaiheessa "nauttia raskaudesta", niin kuin toiset sanoo. Tietenkin toivon, että voisin. Mulle tuo lihominen ja painonnousu on niin paha paikka, että en usko, että osaisin siitä nauttia. Odotan, että tää ois jo ohi ja nyytti kainalossa :)"

 

Täällä minä kasvan.

 Tässä vaiheessa raskautta olo oli jo huomattavasti parempi, mutta edelleen väsymystä oli ilmassa ja 10 tunnin yöunet olivat ehdottomat jaksamisen kannalta. Myös pahoinvointi kiusasi minua normaalia pidempään. Se loppui vasta ensimmäisen 4 kuukauden jälkeen. Toisessa ultrassa kaikki oli hyvin ja kaikesta päätellen mahassani kasvaa oikein malliyksilö. Kätilö oli kuitenkin sitämieltä, että laskettu aika olisi edelleen väärä ja sikiön iästä voisi hyvinkin napsaista vielä neljä päivää pois. Laskettua aikaa ei kuitenkaan enää siirretty. (Sitä siis siirrettiin jo viikolla eteenpäin ensimmäisessä ultrassa.)

Viikko 22+0:
"Raskauden 154. päivä, eli nyt on se hetki, kun saan raskaustodistuksen. Tai sain oikeastaan jo eilen sen neuvolassa. Nyt katsotaan, että raskaus on edennyt jo niin pitkälle, että vauvalla ois mahdollisuus selvitä. Vaikken tiiä, onko yksikään näin nuori sikiö selvinnyt."

 "Eilen tosiaan oli taas neuvola, mutta ei mitään ihmeellistä. Paino oli noussut nyt jo 5,5 kg, eli aika paljon. Uskon kyllä, että oon lihonukin nyt, läski vaan tursuaa joka puolelta :("

"Olo on ollut parempi edelleen, mutta väsähdän aina illalla. Oisin jo 6 aikaan valmis nukkuu. 10 h uöunia edelleen nukuttava. Enkä oo taas jaksanu yhtään liikkuakaan. Siks varmaan lihonukin. Pelkään, etten saa itteeni enää kuntoon raskauden jälkeen. Mut pitää yrittää tsempata sit."

Ekat mammapökät ja maha rentona istualtaan. Kyllä siitä noin jo erotti, vaikkei seisten juuri näkynytkään.

Viikko 26+6:
"Vointi ollut nyt ihan hyvä. Viime viikko oltiin Espanjassa ja kaikki meni tosi kivasti! Oli helppo olla, kun sai olla siellä "tuttujen luona" (En kehtaa tähän kirjoittaa oikealla nimellä). Oli enempi omaa rauhaakin. Muutenkin tosi kotoista oli olla Espanjassa, tuttuja paikkoja ja helppo liikkua."

"Löysin paljon kivoja vaatteita aika edullisesti. Ruoka oli hyvää ja muutenkin huippu reissu. Pitää parin vuoden päästä mennä uusiks. Tai heti, kun tulee mahdollisuus."

Lomalaiset. Tuo karvaisempi kaveri sai kyllä useampaan kertaan kuulla noista viiksistä :D

Osa ostoksista ja maha! Johan se alkaa erottua, vaikka tankkia vielä muistutankin.

"Mitä raskauteen tulee, niin nyt on tosiaan aika hyvä hetki. Viime yönäkin kävin vain 1 kerran vessassa :o Muistaakseni. Kävely vähän kyllä vatsasta ottaa ja välillä närästää, mut muuten hyvä."

"Paino oli noussu nyt keskimäärin 640 g viikossa, mikä on paljon (yht. 8,8 kg :o). Nyt on pakko vähän seurata syömistä, kun tuommoinen tahti ei voi jatkua! :o Laihduttaakaan ei saa, eikä oo tarkoituskaan, mut painon nousu pitää saada hidastumaan. Ehkä kannattais jättää kaikki herkut pois nyt loppuajaks."

Espanjan reissu oli tosiaan ihana ja onneksi se sattui vielä sinne raskausviikkojen 25-26 tietämiin, mitkä yleensä ovat sitä "parasta aikaa". Muutenkin tässä vaiheessa tuntui, että pystyi oikeasti taas elämään ja tekemään asioita. Ei siis yhtään huonompi juttu, mutta en silti sanoisi, että olisin tuolloinkaan "nauttinut" raskaudesta :D Kyllä minä mieluummin siitä tankkimahasta luopuisin. Ja kuten huomaa, tuo painonnousu on minulle todella kova paikka, vaikka sen kuuluukin nousta! Mutta en vain tykkää siitä yhtään. Mitä enemmän paino nousee, sitä enemmän on kiloja karistettavana sitten raskauden jälkeen. Loppukevennykseksi vielä yksi kuva, josta näkee kuinka meillä iltaisin aina lepäillään.

Maha on aina iltaisin ihan muotopuoli, kun hän tykkää lekotella toisella puolella :)

Viimeistä osaa pääset lukemaan tästä.

Kunert VIP -yhdistelmävaunut

Tänään sain kivan herätyksen, kun aivan kesken unien ovisummeri pärähtää soimaan. Yritäpä siinä sitten unenpöpperöisenä selviytyä nopeasti ovelle ja kiskoa edes jotakin päälle. Juuri ehdin enimmät unihiekat pesaista silmistä, kun ovikello jo soi. Kauan odottamani lastenvaunut tulivat vihdoin :) Kuljetusfirman ukko vain törkkäsi paketin eteiseen ja lähti. Joten ei sillä niin väliä, vaikka olinkin varmaan ihan pöllähtäneen näköinen. Ei se kuljetusfirma kyllä ollut edes mitenkään aikaisin liikenteessä, olihan kello jo puoli 9. Mutta kun minun unirytmi nykyään menee sen mukaan, milloin tuo potkunyrkkeilijä antaa minun nukkua. Eli illat ja alkuyö jumppaillaan ja sitten vasta aamuyöstä nukutaan.

Joka tapauksessa. Koska vaunut vihdoin saapuivat tänään, ajattelin kirjoittaa niistä pienen esittelyn/arvostelun aiemmista suunnitelmistani poiketen. Kyseisistä vaunuista löytyy netistä pari arvostelua, joita itsekin lueskelin, kun pähkäilin vaunujen tilaamista. Siksi en kirjoita aivan vastaavaa läpinää, jossa esittelen kaiken, vaan yritän ottaa huomioon niitä asioita, jotka olisin itse halunnut tietää ostopäätöstä tehdessäni. Kyseessä siis Kunert VIP -yhdistelmävaunut, jotka tilasin Preecosta. Edulliset, mutta hyvännäköiset vaunut, joihin kuuluu kattavasti varusteita.
 

Vaunut menevät mielestäni tosi näppärästi kasaan.

Vaunuja kootessani heti ensimmäisenä minua ärsytti kaikki muoviset osat. Kaikki liikkuvat osat/säätömekanismit ovat arvatenkin muovia. Siksi ainakaan vaunuja kootessa, ne eivät vaikuttaneet minusta niin tukevilta kuin olin saanut ymmärtää. Muovi kun antaa sen verran periksi, että varmasti jotkut osat ovat vähän kärsineet kuljetuksen aikana. Kyllähän minä tiesin jo vaunuja tilatessani, etteivät ne varmastikaan ole huippulaatua, kun hintakin on niin edullinen. Mutta häiritsi minua silti :D

Vaunut, heittoaisa takana.

Rattaat, heittoaisa takana.

Koottuna vaunut ovat mielestäni tosi kivannäköiset, ehkä se antaa vähän anteeksi ;) Kokoaminen oli loppujen lopuksi yllättävän helppoa, vaikka kovin kummoisia ohjeita ei vaunujen mukana tullutkaan. Tarkemmat ohjeet löytyy kyllä nettisivuilta. Noiden muoviosien kanssa saa kyllä olla sen verran tarkkana, että varmasti napsahtavat kunnolla kiinni. Eivät ainakaan näissä vaunuissa osuneet täysin kohdalleen säädettäessä. Säädettävyys ei siis ole niin sulavaa kuin voisi toivoa, ainakaan näin aluksi. Ehkä ne muoviosat siitä vähän sitten käytössä muotoutuu ja osuvat paremmin kohdilleen. Työnnettäessä vaunut tuntuvat ihan tukevilta ja ovat mukavan kevyet (ainakin ilman lastia), ja renkaiden jouset vaikuttavat todella hyviltä :) Jokainen rengas on erikseen jousitettu.

Sadesuoja, hoitolaukku ja heittoaisa edessä.

Itikkaverkko ja kantokoppa avattuna.

Kuten kuvasta näkee, tuo sadesuoja ei peitä vaunuja kauttaaltaan ja monet ovatkin sanoneet ostavansa paremman sadesuojan tilalle. Kyseinen muotoilu johtuu vaunuissa olevasta heittoaisasta, mikä itsessään on hyvä juttu. Luulen, että tämäkin sadesuoja on ihan riittävä pienellä sateella, se kuitenkin suojaa vauvaa kastumiselta. Rankkasateessa nyt kastuu joka tapauksessa kaikki, tai sitten voi vaihtoehtoisesti jäädä sisälle :D Parhaitenhan sen näkee sitten käytössä, että toimiiko vai ei. Itikkaverkko sen sijaan vaikuttaa oikein hyvältä ja peittää kaikki aukot. Hoitolaukku on mielestäni ihan sopivankokoinen ja kivannäköinen. Tosin en vielä tiedä, mitä kaikkea sinne pitäisi sopia :D

Säilytystasku kuomun takana ja kaksi tuuletus-/kurkistusaukkoa.

Hoitolaukun lisäksi vähän säilytystilaa on myös kuomun takana olevassa taskussa. Sinne voi hyvin laittaa esim. sadesuojan ja itikkaverkon, ovat sitten aina mukana. Tuuletus-/kurkistusaukkoja vaunuissa on kaksi, toinen näppärästi kuomun päällä ja toinen vähän hankalammin säilytystaskun ja irrotettavan kuomukankaan alla. Tämä jälkimmäinen siis on enemmänkin nimenomaan tuuletusta varten kesäisin. Vaunujen alla on myös säilytystilaa, jonne voi laittaa vaikka ostoksia. Ostosten maksimipaino on kuitenkin vain 3 kg, joten ei sinne kummoisia ostoksia laiteta. Maavara säilytystilan alla on hyvä, mutta sen sijaan vaunujen pohja on niin lähellä, että sinne voi olla vähän vaikea laittaa tavaroita.

Pehmeä kantokoppa, kaksi erilaista turvakaarta ja tuttipulloteline. (Tää ohjelma oli sitä mieltä, että tää kuva kuuluu näin päin, eikä sitä voi kääntää...)

Vaunuihin kuuluu pehmeä kantokoppa, joka pettymyksekseni ei ohjeiden mukaan sovellu lapsen kantamiseen. Kopan pohjana toimii vain alta irrotettava ohut vanerilevy, joten ehkä tämä on syynä kantokieltoon. Voi olla, että sitä silti testataan käytännössä. Sinänsä kova kantokoppa olisi siis parempi vaihtoehto, mutta näillä nyt mennään. Lisävarusteina vielä vedenpitävä alusta kantokoppaan, kaksi erilaista turvakaarta ja tuo tuttipulloteline, jolle en kyllä vielä löytänyt paikkaa. Mutta eiköhän se selviä vähän kuvia selailemalla.

Kokonaisuudessaan vaunut vaikuttavat kaikesta huolimatta ihan hyviltä. Erityisplussana yli 40 erilaista kuosi-/värivaihtoehtoa! Vaunujen hintalaatusuhdetta on kehuttu, mikä varmasti on ihan totta. Jos pelkää muoviosia ja vaatii täyttä laatua, joutuu varmasti maksamaan uusista vaunuista lähemmäs tonnin. Eli sinänsä parin satasen vaunuiksi nämä ovat kyllä hintansa väärti. Mutta kääntöpuolena ovat nämä kaiken maailman varoitukset, jotka selviävät vasta käyttöohjeesta. Vaunut eivät mm. sovellu rullaluisteluun tai juoksuun, eikä niitä saa työntää tai vetää portaissa. En sitten tiedä, ovatko nämä sellaisia varoitustekstejä, jotka löytyvät kaikista uusista vaunuista. Mutta nämä ovat kuitenkin asioita, joita automaattisesti olettaa, että vaunuilla voi tehdä. Joten eiköhän nämä vaunut tule meillä kovaan käyttöön varoituksista huolimatta. Saa sitten nähdä, onko noissa varoituksissa jotain perää vai hajoavatko vaunut käsiin. Uskon kyllä, että nämä vaunut kestävät ihan hyvin meidän käytössä. Onhan niissä onneksi kahden vuoden takuukin.

Toivottavasti tästä tekstistä on jotain hyötyä niille, jotka miettivät vaunujen hankintaa, mutta eivät ole valmiita laittamaan niihin useita satoja euroja. Tässä siis yksi hyvä vaihtoehto. Itse päädyimme näihin vaunuihin siksi, että uusia hyviä vaunuja ei raskinut ostaa, ja käytettyjä en yksinkertaisesti jaksanut lähteä katselemaan ja vertailemaan. Käyttökokemuksen myötä sitten todellisuudessa tietää, mihin kaikkeen nämä vaunut pystyvät :)

Alkuraskaus

Minun oli tarkoitus perustaa blogi jo heti raskauden alkuvaiheessa. Mutta kuten huomaatte, se viivästyi pahasti. Siksi kirjoitankin nyt lähiaikoina muutaman tiivistetyn tekstin raskauden alkumetreiltä tähän päivään asti. Kursivoidut tekstit ovat suoria lainauksia päiväkirjastani. Siksi virkkeet voivat olla hieman tökeröitä ja teksti on puhekielistä. Ajattelin, että ne kuitenkin kuvaavat parhaiten sen hetken mielialaa ja tilannetta. Teksti ei niinkään käsittele sitä, mitä tapahtuu raskauden eri vaiheissa, vaan enemmänkin sitä, miten olen jaksanut. Voi olla osittain siis tylsääkin luettavaa, mutta lukee ketä kiinnostaa. Pahoittelut kuvien huonosta laadusta!

Viikko 7+5:
"Kaiken turhautumisen ja tietämättömyyden jälkeen vihdoin jotain positiivista. 8 kuukauden yrittämisen jälkeen oon viimein raskaana. Sehän on ihana juttu! Tällä hetkellä oon kuitekin lähinnä masentunu. En pysty nauttimaan tai iloitsemaan yhtään, koska väsymys on pahimmillaan. Jotain semmoista, mitä en oo koskaan kokenu. Lisäksi on pahoinvointia. Koko ajan semmoinen inhottava tunne kurkussa. Tää on ihan hirveetä! Olo on ihan epätoivoinen, kun pitäis töissä jaksaa olla ja väsymys kestää vielä useemman viikon :("

"Oon nukkunu 10 h  yöunia ja päiväunia , ja silti väsyttää koko ajan. Painokin noussu pari kiloa, kun en jaksa tehä mitään."

"Menispä tää väsymys pian ohi! En vaan kestä, kun jokainen päivä tuntuu kidutukselta."
 

Tidii, kaksi viivaa!

Viikko 10+1:
"On ollut ihan tosi rankkoja päiviä, niin töissä kuin vapaalla. Pitäis syödä parin tunnin välein, ettei alkais oksettaa. Ja siltikin joka ilta on ihan sietämätön olo, eikä tee mieli syödä mitään, mutta pitäis."

"Aamuisin on pari tuntia lähes normaali olla ja sit jaksaiskin jotain vähän tehdä. Muuten aika vähäiseks jää päivän aherrukset. Hampaiden pesu pistää kans oksettaa :("

Viikko 11+4:
"En jaksa tätä enää! Koko ajan pitää syödä tai nukkua ja siltikään olo ei helpota yhtään. Lisäks pierettää hirveesti ja on paha olo (Anteeksi tästä, yksi raskauden vaietuista oireista). Pelkään, että lihon ihan peruuttamattomasti, kun en jaksa yhtään liikkua tai treenata."

"En pysty vieläkään iloitsemaan koko vauvajutusta, kun tää on vaan tämmöistä taistelua. 19.2. on eka ultra, jospa sit ainakin sais tietää, että kaikki on hyvin. Toivon vaan, että tää loppuis ja jaksaisin huolehtia vähän itsestänikin. Tällä hetkellä kun ei vaan jaksa mitään ylimääräistä ees tehä. En ees ruokaa laittaa tai kaupassa käydä :( Surettaa ihan tää. Mietin, et pystynköhän ees ollenkaan nauttimaan koko raskaudesta."
 

On siellä ihan oikeasti joku :)

 Tuo ihan alkuraskaus oli kaikkein hirveintä. Päivät kuluivat minuutti kerrallaan ja sitä oikeasti mietti, että olisi kivempi kuolla, niin ei tuntisi mitään. Kun se väsymys tuli, niin se tuli kyllä niin totaalisesti, etten edes arvannut, että niin väsynyt voi olla. Hyvänä esimerkkinä eräs lauantai, kun meidän oli tarkoitus mennä Jumboon ostoksille ja syömään. Olin juuri nukkunut 11 tunnin yöunet ja valmistauduin siinä pari tuntia lähtöön. Kun olin valmis, sanoin miehelleni, että menen vielä hetkeksi pitkäkseni, niin lähdedään sitten. Seuraavan kerran havahduin neljä tuntia myöhemmin, vaikka olin ummistanut silmäni vain hetkeksi! Ei siinä sitten minnekään kaupoille ehditty. Kävimme syömässä, ja sieltä takaisin kotiin ja yöunille. Onneksi näin totaalista väsymystä kesti vain tuon yhden viikonlopun. Mutta kyllä sen jälkeenkin väsytti koko ajan ja paljon, ja pahoinvointi oli jatkuvaa. Mutta ei kuitenkaan ihan koko vuorokautta tarvinnut nukkua, vaikka mieli olisi tehnytkin.

Tämä raskauden ensimmäinen kolmannes oli kyllä hyvin ankeaa aikaa, mutta onneksi se on nyt takana päin. Muistan, kuinka mietin, että en voisi edes kuvitella hankkivani enempää lapsia, kun raskaus on tällaista kidutusta. Mutta aika kultaa muistot! Ja viimeistään sitten, kun saa sen ihanan nyytin kainaloon, on varmasti valmis kokemaan kaiken sen uudestaan. Onneksi omalta osaltani loppuraskaus onkin ollut ehkä jopa keskimääräistä helpompi. Toivottavasti kukaan ei nyt pahasti säikähdä näin negatiivista tekstiä. Mutta totuus on, että ei se raskaanaoleminen mitään herkkua ole. Ja omalta osaltani mietin vieläkin, että voiko siitä muka jollakin tavalla aidosti ja oikeasti nauttia. Mutta kuulemma voi :) Minä vain edelleen viihtyisin paremmin siinä aiemmassa kropassani...

Seuraavan osan voit lukea täältä.

Voiko kummeja olla liikaa

Enpä olisi uskonut, että niinkin yksinkertainen asia kuin kummien valinta voi loppujen lopuksi tuottaa näinkin paljon päänvaivaa ja unettoman yön! Eli tässä sitä nyt ollaan. Aamu vasta sarastaa ja kirjoitan tekstiä kummeista, vaikka pitäisi olla nukkumassa – niin kuin kaikki muutkin ovat tähän aikaan. Pohjustuksena voin kertoa, että olemme mieheni kanssa miettineet tulevan esikoisemme kummeja jo pidemmän aikaa, moneen kertaan ja jopa päässeet jonkunlaiseen päätökseen ja yhteisymmärrykseen asian suhteen. Kunnes eilen, yksi puhelu sai kaiken taas päälaelleen.

                 Monet valitsevat lastensa kummit sen perusteella, mihin ovat itse omassa perheessään tottuneet. Monesti se tuntuukin ainoalta ”oikealta tavalta” toimia. Sama pätee myös omalla kohdallani. Itselläni on neljä kummia (kaksi pariskuntaa), kun taas miehelläni on vain kaksi kummia. Omassa perheessäni kummit ovat myös olleet lähinnä vanhempieni ystäviä, eikä niinkään sukulaisia niin kuin toisilla on. Itse olen kokenut sen hyväksi, sillä sisarukset ovat joka tapauksessa jo tätiä, setiä tai enoja ja luultavasti pysyvät tiiviisti mukana elämässäsi kaikesta huolimatta. Näen oikeastaan tämän kummiasian nimenomaan hyvänä tapana pitää ne itselle tärkeät ja läheiset ystävät mukana tämän elämän pyörteissä. Onpahan sitten edes joku syy, minkä takia nähdä kerran-pari vuodessa, vaikka muuten yhteydenpito olisikin välimatkojen ym. takia jäänyt vähemmälle. Näin olimmekin lopulta päätyneet neljään kummiin, joista yksi on pariskunta.  Ja olimme päätökseen hyvinkin tyytyväisiä – problem solved ja mielenrauha!

                 No, nyt pääsemmekin sitten siihen eiliseen puheluun äidiltäni, joka muutti kaiken – ainakin omassa päässäni. Rupateltuamme niitä näitä hän vihjasi, että oli kuullut pikkusiskoni vähän miettineen, pääsisiköhän hän kummiksi. Hän haluaisi sitä niin kovasti, mutta ei sitten kuitenkaan uskalla oikein kunnolla toivoa tai miettiä asiaa enempää, koska pettymys olisi hänelle niin valtava. Itsehän olin tämän vaihtoehdon jo kokonaan sulkenut pois mielestäni, koska sisarukset ovat tätejä ja setiä jne., mutta… Ulkopuolisen silmin tätä on ehkä vähän vaikea ymmärtää taustoja tietämättä. Mutta tällä tiedolla oli minuun niin suuri vaikutus, että tällä hetkellä minusta tuntuu, että kaikkein tärkeintä on, että juuri siskoni saa olla esikoiseni kummi. Olen aivan varma, että hän haluaa sitä koko sydämensä pohjasta ja siksi haluan sen hänelle suoda. En vain ole osannut ajatella, että tämä voisi merkitä hänelle niin paljon.
                 Selvä, haluan siskoni esikoiseni kummiksi, eihän siinä mitään ongelmaa ole, yksi kummi lisää ei voi haitata ketään, eihän… Mutta, nyt tulemme siihen ongelmaan, mitä olimme mieheni kanssa sopineet: emme ota sisaruksia kummeiksi. Hänelle arvatenkin oli pienoinen yllätys, että yhden puhelun jälkeen äitini kanssa, ilmoitan, että ”siskostani muuten täytyy tulla esikoisemme kummi”. Hänen mielestään ratkaisu on tietenkin yksinkertainen, olkoot sitten yksi molempien sisaruksista seuraavan lapsemme kummeja. Mutta myös hänen, niin kuin varmasti kenen tahansa muunkin, on nyt täysin mahdotonta ymmärtää, miksi minulle on ehdottoman tärkeää, että siskoni on juuri esikoisemme kummi. Tässä sitä on tarkemmin turha yrittää alkaa selittää. Mutta sanon vain, että kun on perheestä, jossa tunteita ei ole osattu näyttää tai niistä ei ole koskaan oikein puhuttu, tämä merkitsee minulle paljon. Kun voi aistia edes pienen häivän sitä suurta rakkautta, mitä ei välttämättä arvannut olevan, siihen haluaa tarttua. Eikä silloin halua tuottaa toiselle pettymystä, kun tietää sen merkitsevän myös hänelle valtavasti. En vain tiennyt tätä aiemmin.

                 Mieheni on vahvasti sitä mieltä, että jos siskostani tulee esikoisemme kummi, täytyy myös hänen yhdestä siskostaan tulla. Täysin ymmärrettävää ja olen itsekin samoilla linjoilla. Koska mikäli näin ei olisi, tiedän, että pahimmillaan se aiheuttaa vain turhaa eripuraa ja kyräilyä sukujen kesken. Mikä taas mielestäni on täysin aiheetonta ja turhaa, koska kyseessähän on iloinen asia, eikä mikään kateuden aihe. Sitä paitsi, olin itsekin jo salaa miettinyt, kuinka hyvä kummi mieheni siskosta tulisi, mutta sivuuttanut ajatuksen päätöksemme takia.

                 Tilanne on nyt siis tämä: olen miettinyt koko yön pääni puhki, mitä tulisi tehdä, onko kuusi kummia liikaa, miten tähän suhtaudutaan, pitäisikö karsia joku aiemmin valituista kummeista pois… Kuusi kummia tuntuu paljolta. Varsinkin miehestäni, jonka kummeista vain yksi on pitänyt yhteyttä. Omista kummeistanikin vain kolme pitää yhteyttä. Eli toisaalta kuudesta kummista jäisi vielä jäljellekin, vaikka joku jäisi matkan varrelle. Toinen ”lieventävä asianhaara” on, että kaksi kummeista on pariskunta – tietyssä mielessä heidät voi laskea yhdeksi. Sitä paitsi pienemmillä sisaruksillani on molemmilla kuusi kummia, joten periaatteessahan kuusi kummia ei ole minulle aivan vieras asia. Ehkä tämä onkin siis suurempi kynnys miehelleni.

                 Joku ehkä miettii, miksi sitten pohdin tätä yksikseni täällä, enkä keskustele mieheni kanssa. Syynä se, että mieheni sisko on meillä yökylässä ja asiasta ei voi oikein hänen kuullensa keskustella, varsinkaan keskellä yötä. Muuten kyllä olisin jo herättänyt mieheni ja vaatinut saada puhua asian läpi. Meillä kun ei riidoissa mennä nukkumaan, vaikka nyt ei varsinaisesti riidasta olekaan kyse. Asia on kuitenkin niin iso, että se vei minun yöuneni tänä yönä. Siksi on pakko purkaa ajatuksia nyt.

                 Joitakin aiheeseen liittyviä keskusteluja selanneena olen huomannut, että monilla on todella vahvat mielipiteet kummien määrän suhteen. Uskon, että tämä heijastuu siitä, mihin he ovat itse perheessään tottuneet ja minkälainen rooli kummeilla on ollut heidän omassa elämässään – tai ei ole ollut. Toisten mielestä enemmän on parempi ja toiset eivät pidä kummeja tarpeellisina ollenkaan, joku ilmoittaa ehdottomaksi maksimiksi kolme ja toisesta viisikin on ihan ok. Omasta mielestäni kummien tehtävä on kuitenkin tärkeä ja haluan, että he ovat osana lapseni elämää. On vain rikkaus, jos lapsella on enemmän luotettavia aikuisia ympärillään kuin vain omat vanhemmat. Kummeilla on myös oma osansa lapsen kasvatuksessa, ja toivonkin, että lapsi pystyy tarvittaessa lähestymään myös heitä mieltään askarruttavissa asioissa.

Joku sivullinen voi helposti ajatella, että toiset ottavat paljon kummeja vain lahjojen takia – mikä mielestäni on aivan kamala ajatus. Tai he kokevat, että yhdellä kummilla ei ole enää juuri merkitystä, kun kummeja alkaa olla paljon. ”Kuka haluaa olla yksi kuudesta”, kyllä minä ainakin haluaisin! Loppujen lopuksihan sillä ei ole mitään väliä, mitä muut ajattelevat. Ja kaikki tekevät, miten parhaaksi näkevät. Mutta myönnän, että itsekin mietin monesti, miten muut ihmiset asioihin suhtautuvat. Onneksi omat kummiehdokkaamme tuntien, en usko, että kukaan heistä koskaan ajattelisi olevansa vain yksi kuuden joukossa, tai tuntisi olevansa kummina vain vanhempien ahneuden takia. He kyllä tietävät paikkansa ja merkityksensä! Toivottavasti saisin vielä mieheni ymmärtämään tämän. Kiitos, kun olette <3